Nyt kirjoittelenkin taalta Lilongwesta, Malawin paakaupungista. Olemme nyt tehneet ekan viikon lastenosastolla. Minulla on vahan sellainen tunne, etta tama harjoittelu voi olla henkisesti rankin kaikista naista, mita taalla teemme. En ole ikina nahnyt niin sairaita lapsia missaan. Olemme olleet paivan lastenteholla toissa, jolloin mm. ventiloin ambu-bagilla yhta pikkupoikaa, joka on ollut 4 paivaa koomassa (eika syyta edes tieda). Olemme saaneet tehda asioita, mutta kokonaisuuksien hahmottaminen jaa vaikeaksi ja jopa vajaaksi, koska hypimme vain potilaista toiseen ja paikasta toiseen eri hoitajien kanssa. Olemme mm.olleet kierrolla, jakaneet laakkeeita i.m:sti ja i.v:sti ja kanyloineet pikkuvauvoja. Tai siis 2 kertaa olen yrittanyt kanylointia pikkuvauvalle, joista toinen ihme kylla onnistui ja toinen ei. Lastenosastolla on yksi mukava korealainen laakari, joka aina selittaa meille asioita. Eilen tuli yksi pakistanilainen tytto, jonka isa ja aiti puhui aika hyvaa englantia. Isa tosin ei meinannut millaan tajuta, kun yritimme selittaa olevamme koulun kautta tekemassa tyoharjoitteluita. Han vain kyseli, etta olemmeko Suomen hallituksen vai YK:n kautta. :D

Eilinen naytti aika tylsalta paivalta aina siihen asti, kunnes korviini kuului itkua. Ajattelin sen ensin olevan ison lapsen itkua, ja annoin sen menna toisesta korvasta sisaan ja toisesta ulos, koska tamahan on lastenosasto ja lapset itkee koko ajan. Kun itku ei kuitenkaan havinnyt vaan painvastoin voimistui - kuulosti suorastaan ulvonnalta - menin katsomaan, mista se tulee. Osastolla nainen itki lattialla ja hanella oli ymparilla joukko omaisia ja muiden lasten omaiset tuijottivat. Kaverini sanoi, etta hanen lapsi loydettiin juuri kuolleena. En osannut menna taman naisen luokse, koska a) en "tunne" hanta, enka ollut siis hanen lasta hoitanut, b) yhteisen kielen puute ja c) hanen ymparilla oli jo ystavia paljon. Silti voin sanoa, etta ei mikaan noista syista kyllin hyva ole. Minusta tuntui pahalta, kun hirvea joukko ihmisia vain seisoi ja TUIJOTTI (joko maata tai naista). Mina kavelin pois, viereiseen huoneeseen lukemaan lapsen paperit. Kyseessa oli 2.5 poika, ja he asuivat kaukana ja olivat Mzuzussa vierailulla. Pojalla oli alkanut paivaa aiemmin kuume nousta ja kouristuskohtauksia, joten poika oli mennyt siis todella nopeasti. Syy jai viela avoimeksi, papereissa oli diagnoosina joko paha malaria tai bakteerimeningiitti (aivokalvontulehdus). Toivottavasti ei kuitenkaan jalkimmainen, ottaen huomioon, etta mina olin 2 hoitajan kanssa vainajanlaitossa, eika mistaan suojaustoimenpiteista ollut tietoakaan. Eika mulla ole meningokokkirokotusta. Meilla oli vain essut ja hanskat, muttei maskeja, ja Suomessa tuollaisessa tilanteessa annettaisiin viela antiioottiprofylaksia. Etta jos tulee kuumetta ja paansarkya, niin paras lahtea heti sairaalaan, ellei halua olla Malawissa ruumishuoneella seuraavan 24 tunnin aikana. :D Sarilla oli kotona antibioottikuuri (Kefexin 750 mg) ja han antoi minulle yhden tabletin, jos se nyt vahan lohduttaa. :D Vainajan laitto erosi hieman suomalaisesta. Tosin olen kylla Suomessakin laittanut vain 90-vuotiasta miesta, enka 2.5 vuotiasta poikaa. Lapselle jatettiin omat vaatteet paalle ja kaulakoru kaulaan, mika oli minusta kiva. Sitten lapsi kaarittiin omaan huiviinsa, mutta mika hurjinta, paketoitiin narulla kuin lahjapaketti. Koko taman ajan aidin itku kuului viereisesta huoneesta, jonne olin hanta saattamassa ennen tata. Aiti oli ihan jalaton. Minulla ei ole lapsia, minulla on vain koiria, eika niita voi verrata, mutta jostain syysta pystyin melkein aistimaan aidin tuskan. Melkein tunsin sen itsekin. Pahinta oli ehka se, ettei ollut oikeastaan mitaan, mita voisi tehda itse. Ei siina tilanteessa edes mitkaan sanat riita. Silloin kun minun nuorempi koirani sairasti vakavasti, eika syyta tiedetty, elin joka paiva murheessa ja pelossa, enka voinut iloita kunnolla mistaan enka keskittya muuhun kuin siihen. Se oli hirveaa, puhumattakaan siita, mita aiti mahtaa tuntea kun kyseessa on lapsi. Ja minun koirani selvisi, meille annettiin toivoa. Lapsi kuoli nopeasti. Sen on taytynyt olla hirveaa, silla se oli vaikeaa jo sivusta katsottavallakin.

Tiistaina kavimme yhden opettajamme luona paivallisella. Hanella oli sentas 2 tervetta iloista pikkupoikaa, jotka tulivat leikkimaan kanssamme ilmapalloilla. Se oli tosi ihanaa, terapeuttista. :D Soimme toisen kerran nsimaa, sita maissipuuroa kalan ja vihannesten kanssa.

Tana aamuna tulimme tanne Lilongween, jossa ajattelimme olla maanantaiaamuun. Kerron sitten enemman tasta seuraavassa kirjelmassa. :D

Siihen asti heippa vaan ja voikaa hyvin!

-Pauliina-