KYMENLAAKSON AMMATTIKORKEAKOULU Pauliina Koitto EH09
Työharjoitteluraportti 7.2.2012
MALAWI, AFRIKKA, syksy 2011
Opiskelen ensihoidon koulutusohjelmassa ja suoritin osan pakollisista työharjoitteluistani Malawissa, Afrikassa ajalla 5.9 – 25.11.2011. Ajatus ulkomaille lähtemisestä heräsi jo toisena opiskeluvuotenani, mutta minulta kesti kauan tehdä päätös, uskallanko oikeasti lähteä. Eurooppaan en edes koskaan harkinnut jääväni, vaan tiesin, että lähtisin jonnekin kauemmas. Afrikassa olen aina halunnut käydä, ja aloinkin heti päätöksen tehtyäni selvitellä, mitä maita Afrikassa olisi tarjolla. Namibia oli yksi, jo entuudestaan tuttu, vaihtoehto, mutta sinne oli menijöitä niin paljon, että kyselin, olisiko jotain muuta maata Afrikasta tarjolla. Opettajamme vastasi, että olisi yksi, Malawi. Hän sanoi, että siellä ei ole ollut vielä meidän koulusta terveysalan opiskelijoita, mutta sieltä on esitetty toivomus, että myös hoitajaopiskelijat olisivat tervetulleita. Opettajamme myönsi meille heti, että pääsy Malawiin ei ole kuitenkaan vielä täysin varmaa, ja käski keksiä varalle jonkun muun suunnitelman. Minulle oli myös alusta alkaen selvää, että me (minä ja luokkakaverini Sari) olemme ikään kuin koekappaleita, joten asiat eivät tule sujumaan yhtä helposti ja mutkattomasti kuin esimerkiksi juuri tuolla Namibiassa. Vasta toukokuun lopulla 2011 saimme lopullisen luvan lähdöllemme Malawiin. Silloin tulikin yllättäen kiire alkaa oikeasti hoitaa kaikkia asioita, ja niiden hoitaminen aiheutti aluksi stressiä, ja ne olisi pitänyt hoitaa jo aiemmin. Ymmärrän kuitenkin, että emme ehtineet. Minä en esimerkiksi kerinnyt hakea apurahaa ulkopuoliselta säätiöltä kuin vasta syksyllä, jolloin päätös tuli kielteisenä. Tämä on ainakin hyvä vinkki tuleville hakijoille; vaikka opettajat sanoisivat mitä, niin hakekaa apurahat silti ennen matkalle lähtöä! Matkavalmistelut olivat kaiken kaikkiaan melkoista paperienpyörittelyä, ja sisälsivät tietysti itse lentolippujen hankinnan, rokotusten selvittämisen ja hankinnan, malarian estolääkkeen oston, sopivan vakuutuksen etsimisen ja hankinnan, paperisopimuksien täyttelyn, matkaan valmistavien Valtteri-virtuaalitehtävien teon, kohdemaahan perehtymisen yms. ”Koulun puolesta” saimme hepatiitti B –rokotukset, muuten minulla oli otettuna hepatiitti A-, keltakuume-, lavantauti- ja kolerarokotteet. Minua myös jännitti surullisenkuuluisan Lariamin aloittaminen, koska netti on pullollaan varoittelevia viestejä siitä ja sen sivuvaikutuksista. Kuitenkin ystäväni ei kokenut kertomansa mukaan minkäänlaisia sivuvaikutuksia. Minä itse koin pientä huimausta lääkkeen aloittamisen jälkeen, mutta se hävisi nopeasti. Ennen matkalle lähtöä kävin vielä tapaamassa koulumme Kv-päällikköä, joka kertoi kaikista kauheimmat kauheudet, mitä voimme matkallamme kohdata. Mielestäni oli tietysti tärkeää kuulla nämäkin seikat, jotta tietää, mitä ei saa tehdä oman turvallisuutensa takia.
Matkaan lähdettiin 2.9.2011. Matkustaminen Malawiin ei ole nopeata, ja meilläkin kesti lähes 2 vuorokautta, ennen kuin olimme perillä lopullisessa määränpäässämme Mzuzussa. Mennessä lensimme Lontoon kautta, jossa vietimme päivän. Jo Lontoossa kohtasimme ensimmäiset vaikeudet, kun meitä ei meinattu päästää jatkolennolle. Meillä ei ollut hankittuna paluulippuja Malawista, vaan Keniasta, ja sen takia jouduimme hankaluuksiin. Luulimme tietysti, että jos meillä on jo liput Keniasta, niin kyllä se todistaa, ettemme ikuisuuksiin aio maassa oleskella. Meitä ei kuitenkaan päästetty koneeseen ilman, että Sari osti luottokortillaan meille liput myös välille Malawi-Kenia. (Saimme ne onneksi myöhemmin peruttua ja rahat takaisin, mutta tämäkin vaan vinkkinä tuleville Malawiin matkustajille.) Jatkolentomme oli yölento Lontoosta Etiopiaan, ja Etiopissa vaihdoimme jälleen konetta. Yhden välilaskun teimme vielä Kongossa ennen saapumista Malawin pääkaupunkiin, Lilongween. Saavuimme Lilongween 3.9.2011 noin klo 15. Lilongwessa meitä oltiin heti vastassa ja asiat oli järjestetty jopa niin hyvin, että meidät haettiin autolla Lilongwesta Mzuzuun yliopiston opettajien toimesta. Matka kesti noin 6 tuntia. Meitä oltiin käsketty varautumaan siihen, että laukkumme todennäköisesti eivät saavu kanssamme samaa matkaa, mutta ilomme oli suuri, kun huomasimme, että me ja rinkkamme olivat kaikki yhtä aikaa Lilongwessa! Muistan tuon ensimmäisen matkan niin hyvin; olin hyvin ihmeissäni ja haltioitunut kaikesta näkemästäni. Tiesin, että Afrikassa on savimajoja ja karua, mutta kaunista luontoa, mutta silti oli aivan erilaista kokea se itse ensimmäistä kertaa.
Asuimme kolme kuukautta Mzuzun yliopiston kampusalueella olevassa vierastalossa. Koin, että majoituksemme oli oikein luksusta, sillä meillä oli omat makuuhuoneet, jaettu vessa/suihku, keittiö ja olohuone. Talossa oli vielä yksi makuuhuone, jonne vuokraisäntämme toi aina välillä vierailijoita yöpymään. Talossamme oli myös siivooja. Meidät autettiin Malawissa alkuun hienosti. Opettaja ajoi meidät keskustaan, näytti taksiaseman, ruokakaupat, pankkiautomaatit yms. Kannattaa ottaa reilusti dollareita jos haluaa matkailla Afrikassa! Näin itsekin tein. Minulla oli Visa electron –kortti, joka toimi yhdellä automaatilla Mzuzussa. Se oli kyllä pelastava tekijä, mutta rahan nostaminen ulkomailla on kallista. Käytimme myös aina silloin tällöin yliopistolla nettiä, joka tosin oli hidas. Useammin taisimme käydä keskustan nettikahvilassa, joka oli aavistuksen kalliimpi, mutta yleensä nopeampi. Minulla ei toiminut Malawissa kännykkäni suomalainen sim-kortti. Hankin Malawilaisen sim-kortin, jolla pystyi lähettää tekstiviestejä Suomeen ja hoitaa asioita Malawissa. Meillä ei alkanut harjoittelu vielä ensimmäisellä viikolla, niin kuin luulimme. Sen sijaan viikko oli orientoitumista varten. Tapasimme yhteyshenkilömme, Lucky Mhangon ja muita opettajia. Meille esiteltiin paikkoja ja kävimme tutustumassa Mzuzun keskussairaalaan, jossa suoritimme suurimman osan harjoitteluistamme. Ensimmäinen viikko oli ehkä kaikkein oudoin. Piti totutella elämään totaalisen erilaisessa kulttuurissa ja maassa ja kaikki oli aluksi todella ihmeellistä, inhottavaa ja hauskaakin. Välillä huomasi, kuinka uusi kulttuuri alkoi ärsyttää ja tavat siellä. Aluksi minua esimerkiksi inhottivat kaupungit, jotka olivat likaisia, joskus haiseviakin ja täynnä ihmisiä. Meidän talossamme myös oli hyvin usein liskoja sisällä, ja aluksi inhosin ja säikyin niitäkin yli kaiken. Olin varma, että liskoihin en tule koskaan tottumaan. Silti jossain vaiheessa huomasin, että olin yllättäen tottunut. Huomasin näkeväni liskon seinällä ja ajattelevani ”Aijaa”. Alussa tutustuimme erilaisiin ihmisiin ja kaikki olivat kiinnostuneita meistä ja Suomesta. Aluksi oli vaikeaa muistaa nimiä. Paikalliset opiskelijat yliopistolla olivat aina todella ystävällisiä ja tulivat juttelemaan meille. Joskus kaupungilla saimme kuulla kuinka joku sanoi sanan ”Mzungu” (tarkoittaa valkoihoista) mutta en jäänyt sitä sen kummemmin miettimään. Parhaimmat ystävämme saimme ryhmästä kanadalaisia, jotka asuivat myös kampuksella parin talon päässä meistä. Heidän kanssaan vietimme paljon vapaa-aikaa. Kun olimme olleet viikon Malawissa, menimme paikalliseen yökerhoon kanadalaisten kanssa, ja minusta tuntui että se oli ns.”käännekohta”. Sen jälkeen olin itse paljon iloisempi ja aloin sopeutua uuteen elämään. Koti-ikävästä en kuitenkaan liiaksi kärsinyt, vaan pyrin aina nauttimaan juuri tästä hetkestä ja tästä päivästä Afrikassa.
Yliopiston kampusalue oli hyvin turvallinen paikka. Kävimme tutustumassa paikallisten opiskelijoiden asuntoloihin, luokkatiloihin, juhlasaliin yms. Kävimme myös pari kertaa syömässä yliopiston ravintolassa. Yleensä kokkasimme ruoat itse keittiössämme. Mzuzun keskustasta torialueelta sai ostettua halvalla perunoita ja kasviksia. Proteiineja sai kananmunista ja tonnikalasta. Joskus söimme myös keskustassa ravintolassa kanaa tms. ja haimmepa kerran pizzankin kotiin. Malawissa ns. ylellisyysruoat, kuten tonnikala ja mehut sekä suklaa olivat suhteessa suomalaiseen kalliita, mutta perusruokatarvikkeita sai edullisesti. Myös vesi (ja virvokkeet, sekä alkoholi olivat suhteellisen halpaa, ja niitä tuli kulutettuakin vähän liikaa.. :D) oli halpaa ja ostinkin yleensä juomavedeksi pullovettä. Joskus join myös keitettyä hana/kaivovettä. Olin jo ennen matkalle lähtöä valmistautunut saamaan vatsataudin, sillä Afrikassa ja Suomessa on kuitenkin pidemmän päälle hyvin erilainen bakteerikanta. Sainkin kunnon vatsataudin oltuani kaksi viikkoa Malawissa, ja jouduin olemaan poissa harjoittelusta päivän. Muuten säilyin kuitenkin terveenä. Söin myös muutaman kerran malawilaista perinneruokaa eli nsimaa kasvisten ja kalan kanssa. Nsima oli mielestäni ihan ok, ei oikeastaan maistunut miltään, mutta ei ollut pahaakaan. Malawissa minulla oli alkuun vaikeuksia maksaa ostoksia; rahan hahmottaminen oli todella vaikeaa. Kun Suomessa on tottunut käymään kaupassa parilla kympillä, tarvittiinkin Malawissa rahaa muutama tuhat paikallista yksikköä (kwachaa).
Afrikkaan lähtiessäni olin valmistautunut, ettei kaikki tule menemään niin kuin Suomessa eli sormia napsauttamalla. Se olikin totta. Kun koitti ensimmäinen harjoittelupäivä, selvisikin, että tarvitsemme passikuvat ja meidän täytyy maksaa jokin lisenssityyppinen maksu, jotta saamme harjoitella. (Olisikohan ollut muutaman kympin euroissa?) Niinpä lähdimme passikuviin Luckyn avustuksella. Paikallinen passikuvaus oli hauska kokemus: istuin tuolilla, jossa takana mies piteli pyyhettä taustana sillä välin kun toinen kuvasi. Loppujen lopuksi emme edes koskaan saaneet noita kuvia emmekä ”henkilökortteja” itsellemme. Teimme ensimmäisen harjoittelun Mapale health centerissä. Olimme kotisairaanhoidon jaksolla, mutta paikka vastasi lähinnä suomalaista neuvolaa. Meidän piti lähteä syrjäkylälle kotikäynnille ja odotin sitä innoissani, mutta emme koskaan päässeetkään, koska heillä ei ollut bensaa. Loput harjoittelumme suoritimme keskussairaalassa lastenosastolla, leikkaussalissa, ensiapupoliklinikalla sekä synnytyssalissa. Työskentely Malawissa oli ajoittain erittäin haastavaa. Kaikki hoitajat puhuivat hyvää englantia, mutta välillä oli itsekin vähän ihmeissään, kun ei muistanut hoitosanoja. Sanavarastoni kyllä karttui matkan aikana. Potilaat sen sijaan puhuivat englantia ani harvoin. Mzuzussa monet puhuivat tumbukaa, ja joskus elekieli oli ainoa yhteinen kieli, ja joskus täytyi hakea paikallinen hoitaja tulkiksi. Meille myös annettiin kovasti vastuuta. Minulla oli lähes aina tunne, että meitä pidetään työntekijöinä. Meille saatettiin antaa tehtävä, ja kaikki olettivat, että osaamme sen. Yksi mieshoitaja lähti kerran ensiapupolilla käymään jossain muualla. Sanoin hänelle, ettet sinä voi jättää meitä yksin tänne. Hän vain sanoi, että ”You’ll be okay. Do what you can.” Aika usein, etenkin tuolla ensiavussa olikin sellainen tunne, että tehdään mitä voidaan. Lääkärit olivat todella mukavia ja tykkäsivät opettaa meille paljon asioita. He antoivat mielihyvin meidän opetella kädentaitoja, jopa sellaisia, mitä me emme saisi Suomessa sairaanhoitajina tehdä. Kerran yksi lääkäri myös kysyi minulta, mitä olen mieltä, tarviiko tämä potilas puudutusta vai ei ja käski minun päättää.
Malawissa eliniän odote on alhainen ja lapsikuolleisuus korkea. Tämä näkyi etenkin Mzuzussa teiden varsilla olevina ruumisarkkukauppoina. Aluksi se oli mielestäni melko koominen näky. Jouduimme kohtaamaan myös kuolemaa harjoittelujemme aikana. Lastenosastolla oli enemmän kuin tavallista, että lapsi kuoli jouduttuaan sairaalaan. Mielestäni lastensairaanhoidon jakso oli henkisesti kaikkein vaativin, koska en ole ikinä nähnyt yhtä sairaita lapsia yhtä huonolla hoidolla missään. Myös ensiavussa ollessani sattui kerran kohdalle liikenneonnettomuus, jolloin paikallinen vainajankuljetus oli tilataxi, jonka takakontissa oli kaksi vainajaa päällekkäin. Tietenkin ollessa toisella puolen maailmaa kehitysmaassa, kärsivät ihmiset täysin erilaisista sairauksistakin kuin täällä hyvinvointivaltiossa. Yleisimmät taudit niin lapsilla kuin aikuisillakin olivat malaria, keuhkokuume, verenmyrkytys eli sepsis, ripuli, kuivuminen ja aliravitsemus. Jos lastenlääkäri ei päässyt mihinkään varmaan diagnoosiin, luki paperissa ”malaria, sepsis & pneumonia”. Jos puolestaan sairautena on syöpä, on se lähes varma kuolemantuomio. Afrikassa, ainakaan Malawissa, ei ole kemoterapiamahdollisuutta. Aseptiikka ei tietenkään ollut samalla tasolla kuin mihin olemme täällä Suomessa tottuneet. Lisäksi kaikista hoitovälineistä oli aina pulaa. Toisaalta Malawissa oppi luovaksi. Jos käteen piti saada kanyyli, mutta kiristävää staassia ei ollut saatavilla, niin sellainen saatiin vaikka hanskasta tai tippaletkusta. Hoitajien koulutus Malawissa on kuitenkin 6 vuotta, ja paljon laajempi kuin mitä meillä Suomessa. Yleensä hoitajilla oli tietoa, muttei välineitä tai rahaa. Kävimme myös tutustumassa yliopiston hoitajien harjoittelulabraan ja yllätyin, että siellä oli kaikki samat välineet mitä meidän koulullakin.
Leikkaussalissa harjoitellessamme saimme kavereita myös paikallisista opiskelijoista. He olivat todella ystävällisiä ja hoitivat meidän perehdytyksen. Parin tytön kanssa olen vaihtanut kuulumisia vieläkin. Ehkä kaikista ikimuistoisin tilanne harjoittelujen aikana oli ensiavussa, kun yhden potilaan omainen tuli hakemaan meidät kädestä potilaan luo. Luulin ensin, että hänellä on jotain hätää, mutta potilaan ympärillä olikin joukko muitakin omaisia. Yhdellä heistä oli filmikamera ja hän otti kuvia meistä potilaan ja omaisten kanssa. Lopulta jokainen heistä tuli kättelemään erikseen ja sanoi sekä englanniksi että tumbukaksi ”Kiitos”.
Vapaa-aikaakin meillä jäi paljon harjoittelujen lisäksi. Illat olivat välillä tylsiä, mutta toisaalta käytimme aikaa paljon järkevämmin kuin täällä Suomessa. Saatoimme lukea, pelata kortti- tai lautapelejä (ostimme pari Lilongwesta), kokata tai pestä pyykkiä. Vietimme aikaa myös kaveriporukassa elokuvia katsellen tai juhlien. Kävin myös nukkumaan ajoissa lähes joka ilta. Joskus viikonloppuisin teimme reissuja joko kahdestaan tai kanadalaisten kanssa Nkhata Baylle tai Kande Beachille (järvelle) tai Lilongween.
Malawissa sai huomata, mitä on oikeasti pula kaikesta. Yleisimmin pulaa oli bensasta. Bensa-asemille saattoi olla jopa kolmenkin kilometrin mittaisia jonoja ja joskus oli vaikea saada taksia, kun polttoainepula oli pahimmillaan. Marraskuun alussa pulaa oli myös vedestä. Kaikista kaupoista oli vesi loppunut, jopa Lilongwessa. Opin myös hyvin elämään ilman juoksevaa vettä tai sähköä. Sähkökatkoja oli tasaisin väliajoin, mutta ne eivät ehtineet aiheuttaa ikinä mitään suurta haittaa. Vesikatkoja oli sen sijaan sitäkin useammin. Kerran meni kokonainen viikko, ettei juoksevaa vettä tullut. Yliopistolla oli kuitenkin ulkona vesipiste, josta kannoimme ämpäreillä vettä sisälle.
Malawi on erittäin uskonnollinen maa, ja uskonto näkyy lähes kaikkialla. Se näkyi jopa niin vahvasti, että minä ja Sari saimme hyvät naurunaiheet kerran jos toisenkin. Uskonto on oikeastaan suurimmalle osalle lähes elämän ja kuoleman kysymys. Tapasimme ihmisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan voineet ymmärtää ja hyväksyä sitä, että Suomessa saa asua yhdessä olematta naimisissa. Myös paikallisilla opiskelijakavereillamme oli tapana lukea iltaisin Raamattua. Olimme myös kerran Mzuzun keskussairaalassa hartaudessa. Sekin muistutti enemmän mielenosoitusta.
Opimme hyvin nopeasti Malawissa myös, että Afrikassa ei tunneta sanoja ”kierrätys” tai ”täsmällisyys”. Ehkä kaikkein ärsyttävintä Afrikassa oli se, että kaikki joko tapahtuu tai sitten ei. Kerran tullessamme Lilongwesta, bussin piti lähteä klo 8, mutta se lähtikin vasta klo 10.30. Me emme aluksi uskaltaneet matkustella minibusseilla, koska niistä oli varoiteltu. Joskus meidän oli kuitenkin pakko (sillä Afrikassa ei voi olla joustamaton), ja ainakin meillä oli hyvää onnea matkassa, sillä ne olivat parhaat kyydit koko Afrikassa olon aikana! Minibussitkin olivat täynnä, mutta eivät mitään verrattuna niihin tavallisiin busseihin. Minibussit liikkuivat joutuisasti ja ne eivät ikinä hajonneet samalla lailla kuin tavalliset bussit. Niillä pääsi sentään perille. 3,5 kk:n aikana Afrikassa matkustelimme bussilla paljon ja 4 kertaa bussimme hajosi tien päälle ja jouduimme etsimään toisen kyydin pois. Lisäksi nuo tavalliset bussit olivat kokemus sinänsä. Yhdessä bussissa oli parhaimmillaan kolminkertainen määrä ihmisiä, ja ihmisiä seisoi käytävällä erittäin ahtaasti niin, ettei eteensä nähnyt edes metriä. Joillain ihmisistä keikkui parhaassa tapauksessa vielä laatikollinen kanoja päänsä päällä. Ja kun tällainen bussi jäi tien päälle, niin usein olimme melko hermoraunioita. Matkustaminen Afrikassa olikin lähes aina reissun raskain osa.
Malawilaiset ovat todella ystävällisiä ihmisiä suurimmaksi osaksi. En kohdannut minkäänlaista rasismia tai vihamielisyyttä, korkeintaan vain ihmetystä ja positiivista uteliaisuutta. Afrikkalaiset ihmiset ovat mielestäni todella ihailtavia. Esim. sairaalassa 10 tunnin työvuoro oli tavallinen, eikä siitä valitettu. Ihmiset olivat tyytyväisiä siihen, mitä heillä heillä on, eivätkä keskity siihen, mitä ei ole. Iloisuus ja positiivinen elämänasenne sekä toisten huomioiminen olivat niitä ihania asioita, jotka olisin halunnut viedä mukanani Suomeen. Myös afrikkalainen luonto oli jotain äärettömän kaunista. Malawissa ehdoton ylpeys on tietenkin Malawi-järvi, jossa vesi on erittäin kirkasta ja trooppisia kirjoahvenia pystyi näkemään paljailla silmillä. Myös vuoria ja metsää on paljon. Aikamme Malawissa sattui kuitenkin kuivalle kaudelle, joten ainakin tuolloin oli luonto paikoin hyvin karuakin. Heti matkustaessamme pohjoisemmaksi esim. Keniaan, sai nähdä ruohotasankoja ja apinanleipäpuita. Tietysti pidimme mielessämme myös Afrikan vaarat, etenkin kun meitä oli kaksi vaaleata tyttöä matkassa. Onneksi kuitenkin säästyimme niiltä koko reissun ajan! Jos pitää normaalin maalaisjärjen päässään, eikä ole liian uhkarohkea, selviytyy Afrikassa hyvin! Me emme esimerkiksi liikkuneet kaksistaan pimeällä, emmekä käyttäneet kaupungilla lyhyitä shortseja, minihameita tai koruja. Malawi ei kuitenkaan näyttäytynyt mitenkään erityisen vaarallisena maana, päinvastoin meitä kohdeltiin aina erittäin hyvin.
Lähtö Malawista oli erittäin surullista. Harjoittelujen jälkeen kiersimme kuitenkin Tansaniassa ja Keniassa reilu pari viikkoa ennen Suomeen tuloa. Jälleen tullessamme Suomeen, saimme onneksi laukkumme heti perille. Lensimme takaisin 15.12. Kenian Nairobista. Suomeen palaaminen oli outoa! En olisi voinut uskoakaan sen olevan niin outoa, olenhan sentään asunut Suomessa 21 vuotta! Aluksi olin päiviä surullinen, yksinäinen ja masentunut ja tuntui taas vaikealta sopeutua ”uuteen” kulttuuriin. Afrikka kulki (ja kulkee vieläkin paljon ajatuksissa) ja ainakin lähipiiri jo varmaan kyllästyi kokonaan kuulemaan Afrikasta. :D Elättelen toiveita, että voisin vielä jonain päivänä palata takaisin Afrikkaan, vaikkapa vapaaehtoistyön tai työn merkeissä. Afrikka on minulle enemmän kuin vain maanosa, jossa suoritin työharjoitteluja. Tuntuu, että sinne jäi pala sydäntä.
Malawi on aidointa Afrikkaa ja sinne lähteville sanoisin, että täytyy olla itsenäinen ja aktiivinen. Täytyy olla valmis hyväksymään ja sietämään uuden maan tapoja, mutta samalla voi saada hienoja kokemuksia ja hauskoja hetkiä muistoiksi, jos pitää mielensä avoinna! Vaikka alkuun tuntuisi kuinka vaikealta, niin älä luovuta heti. 3 kuukautta on loppujen lopuksi lyhyt aika elämästä, joka menee todella nopeasti. Itse olin hyvin onnellinen eläessäni Afrikassa, koska opin elämään hetkessä ja nauttimaan pienistä asioista. Lähtemällä vaihtoon sain kokea yhden elämäni ikimuistoisimmista ja ihanimmista syksyistä! Sain paljon uusia ystäviä ja koin paljon sellaista, mikä ei olisi täällä Suomessa edes mahdollista. Ei ole liioiteltua sanoa, että Afrikkaan lähteminen muuttaa ihmistä. Itsestäni tuli paljon rennompi, itsevarmempi ja rohkeampi. Afrikassa elin aina periaatteella ”auringonnoususta seuraavaan auringonlaskuun” ja sillä periaatteella elän vieläkin. Afrikassa ei voinut suunnitella tulevaisuutta oikeastaan ollenkaan, mutta aina sitä selvittiin! Nyt minusta tuntuu, että voin selvitä missä vaan, sillä olen selvinnyt Afrikassa! Eniten minua kuitenkin yllätti se, että elämä oli yllättävän samanlaista jopa Malawissa. Nuoret kuuntelevat samoja kansainvälisiä lauluja kuin mekin täällä Suomessa ja käyvät Facebookissa ihan niin kuin me. Huomasin myös, että elämä ilman sähköä tai vettä tai Internetiä on todellakin elämää (vaikka Internet olikin tärkeä yhteydenpitoväline kotiin). Ihmiset tulevat toimeen vähällä, eikä se ole edes mitenkään surkuteltavaa tai säälittävää. Monet ovat tyytyväisiä siihen, mitä on. Itsekin huomasin, ettei minulla ole enää niin suuri tarve ostella kaikkea turhaa tavaraa kaupasta, ja minusta on tullut harkitsevaisempi ostosten suhteen. Lisäksi suvaitsevaisuus kaikkea uutta ja toisia ihmisiä kohtaan on kasvanut hurjasti. Uskon lisäksi, että työharjoittelujen teko ulkomailla avaa uudenlaisia ovia myös työelämässä. Suomessa olisin voinut oppia ehkä harjoitteluissa tiedollisesti enemmän, mutta Malawissa sain puolestani harjoitella enemmän kädentaitoja. En usko, että jäin hirveästi mistään paitsi suorittamalla työharjoitteluja Malawissa. Silti yksin kokemus olisi varmasti ollut liian rankka. Toinen samaa kieltä puhuva toveri oli kyllä kullanarvoinen. Yhdessä pystyttiin miettimään, miksi tehdään näin ja neuvomaan jopa toinen toisiamme harjoitteluissa. Nyt tuntuu, että osaan toimia itsevarmemmin ja tehokkaammin tiukoissa tilanteissa ja tarvittaessa käyttää hyödyksi Malawissa opittua luovuutta.
Koko reissusta kertova blogini osoitteessa: www.africaa.vuodatus.net
]]>
Ei vaan oikeasti kyllä helpoimmat vuodet ovat jo ohi. Nyt pitäisi oikeasti valmistua tästä koulusta. Tällä hetkellä se tuntuu jotenkin kaukaiselta. Eikä siihen kuitenkaan ole kuin reilu vuosi aikaa. Nyt meillä on paljon tenttejä ja tehtäviä, mutta onhan niitä ennenkin ollut. Sen sijaan kun ajattelee kolmea asiaa, niin meinaa iskeä paniikki. A) Opinnäytetyö. Rehellisyyden nimissä mulla ei ole hajuakaan miten sitä tehdään ja kaikista prosessin osista, eikä vähäisimpänäkään sen saattaminen kieliopillisesti oikeaan muotoon ja kansiin. Eikä ole vielä edes aihekaan varmistunut. Yksi aihe on suunnitteilla kuitenkin. B) Valtakunnalliset hoitotason testaukset. No meillä ei ole alkanut hoitotason ensihoito vielä, mutta mitä oon kuullut niitä tenttikysymyksiä niin voi APUA. C) Onnistuneet intuboinnit (väh.10) oikealla ihmisellä. Vaikka se mun Malawin-tapaus oli vaikea, niin silti se ei ollut kovinkaan itseluottamusta nostattava. Mutta mulla on aina se periaate, että ajattelen osasuorituksia. Kaikki pitää tehdä ja ajatella osissa. Jos ajattelet tuollaista kokonaisuutta, niin eiköhän siinä jo vähemmästäkin pää hajoa. Este kerrallaan. Tällä hetkellä olen kuitenkin iloinen siitä, että minulla on jo edes haju opparin aiheesta. Kyl se tästä! 
En muuten tiedä, miksi tunsin tarvetta tulla tämänkin julistamaan tänne! Älkää välittäkö.
) ja mun oli pakko toteuttaa se. Haluan tehdä joskus saman Tansanian ja Kenian kuvista, mutta sitten joskus kun on rahaa. Niin, pitäisi varmaan valmistua ensin.
